Synnytystarinaa…

Ekohippihörhö äiti täällä taas. Kirjoitan ihan uuden artikkelin tähän perään, ettei aihe pompi liikaa. Meidän papana syntyi siis reilut 4 kuukautta sitten, alkukesästä. Silloin tosin satoi lunta (!) ja tunsin olevani maailman huonoin äiti, kun en ollut tajunnut ottaa vauvalle ulkovaatteita ollenkaan mukaan. Oltiin sairaalassa viisi päivää, eikä synnytyspäivänä tietenkään ollut vielä merkkejä loskasta. Isä papana joutui tekemään 14 kilometrin matkan, jotta saimme pojalle  säähän sopivat varusteet. Mukaan valikoitui äitiyspakkauksen nalle puku, joka oli meidän beibille kyllä aika reilun kokoinen… No saatiin se lapsi sieltä kotiin viimein kaikkien mutkien jälkeen.

Alunperin suunniteltiin käynnistystä maanantaille vauvan pienen vatsanympäryksen takia. Pelkäsin sitä etukäteen aika paljon. Maanantaiaamuna sitten ilmestyimme sinne klo 8 ja pääsin heti käyrille. Makasin siinä sängyllä noin puolisen tuntia. Hoitaja tuli ja kysyi tunsinko supistuksia. No, en tuntenut mitään. Yllättykseksi hän kertoi, että käyrille piirtyi suppareita tiuhaan tahtiin ja lääkäri huomasi, että olen 2 cm auki. Käynnistys peruttiin, koska synnytys oli näemmä lähtenytkin itsestään jo käyntiin, eikä haluttu vauhdittaa sitä liikaa.

Se päivä meni sairaalassa, odotellen, odotellen… klo 2 aikaan iltapäivällä tunsin ensimmäisen supistuksen ikinä. Se ei ollut kova, eikä sattunut, mutta oli silti napakka. Niitä tuli hyvin, hyvin harvakseltaan. Käveltiin niitä kuuluisia rappusia, syötiin, katsottiin telkkarista Jamie Oliveria. Jäin iltapäivästä sinne yksin. Vessassa sai ravata tiuhaan, kakatti kokoajan.

8 aikaan illalla sain luvan lähteä kotiin, mutta käskettiin tulla seuraavana aamuna uudestaan. Majailimme äitini luona, joka asuu huomattavasti lähempänä sairaalaa. Eipä mennyt kuin tunti ja alkoi sen verran voimakkaammat supistukset, että oli pakko vaan pomppia tuntitolkulla pomppupallon kanssa. Puoli 3 mentiin takaisin sairaalaan. Siellä annettiin jotain kipulääkettä, että saisin vähän nukuttua ja yhtäkkiä ei väsyttänyt enää ollenkaan. Päässä alkoi vaan pyöriä kaikki ajatukset ihan hallitsemattomasti vinhaa vauhtia. Sain lopulta vähän nukutuksi.

Kuudelta aamulla huoneeseen tuppasi porukkaa. Lääkäri tutki taas tilanteen ja nyt oltiin jo 5 cm auki. Supistukset siirtyivät selkään, mutta eivät vieläkään varsinaisesti sattuneet, vaikka olivatkin kokoajan napakampia. Sain tens laitteen, jonka tarkoituksena on lievittää kipua sähkövirran avulla. Laite kiinnitettiin kipukohtaan, jota laite ”värisytti” napin painalluksella. Värinän kovuutta pystyi säätämään. Siinä alussa se oli oikeasti hyvä.

Jossain vaiheessa supistukset siirtyivät takaisin vatsan seudulle. Pääsin isokokoiseen kylpyammeeseen, jonne sai ottaa sairaalan piikkiin mukaan juomia (siis limpparia ja mehua). Kuuma vesi lievitti kipua todella paljon, supistusten voima lieveni, vaikka kasvoikin tietysti yhä kokoajan . Polskin siellä melkein kolme tuntia. Kipu tuntui tässä vaiheessa kovilta krampeilta ja tuntui, ettei vesikään enää niin hyvin lieventänyt kipua. Sieltä nouseminen saattoi kuitenkin olla virhe. Hoitopöydällä käskettiin olla selällään paikoillaan ja kipu muuttui ihan hirveäksi, kun ei voinut asentoa vaihtamallakaan lievittää sitä.

Ennen synnytystä olin ajatellut, etten ota epiduraalia, mutta siinä vaiheessa jo anelin kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä. Se oli yht’äkkiä niin sietämätöntä. Olin 8 cm auki, piti pysyä paikoillaan, jotta vauvaan saatiin antenni päähän, ja sain paikallispuudutuksen. Se ei tuntunut auttavan yhtään. Kysyin olisiko keisarinleikkaus sittenkin vielä mahdollinen. Vähän aikaa siinä odoteltiin lääkäriä, joka tuikkaisi piikin selkään. Se piikin laittaminen ei tuntunut miltään. Pian kipu rauhoittui ja taas vain odoteltiin. Odoteltiin, että olisin tarpeeksi auki ponnistusvaihetta varten. Siinä meni parikin tuntia. Johtui varmaan puudutuksesta, mutta ponnistusvaihe ei sattunut, tuntui ainoastaan kuin valtavaa kovaa kakkaa olisi tehnyt. Tosin olin jo aika väsynyt ja taisin ehdotella, josko sitä voisi imukupilla vähän avittaa. Hyvin tuli lopulta ilmankin. Jälkisupistuksia ei tullut, eikä kipua enää vauvan syntymän jälkeen, vaikka istumaan en pystynyt. En haluaisi kokea uudestaan, mutta pakko kai se on, jos haluaa lisää lapsia 😀

Oon just se ekohörhöhippiäiti, joka ei käytä edes dödöä

Moikka! Täällä kirjoittelee siis 23-vuotias just se ekohippihörhöäiti, joka ei käyttänyt edes dödöä raskausaikana. Luovuin kosmetiikasta pääasiassa jo useampi vuosi takaperin. Olin (ja yhä olen) huolissani ympäristön saastumisesta ja kemikalisoitumisesta. Luonto kierrättää kaiken, joten kaikki shampoot, hiusvärit, meikit, kynsilakat, roskat, ilmansaasteet, joita sinne syydetään, päätyy lopulta takaisin meihin ruuan, veden ja ilman mukana. Lisäksi kaikki, mitä äitiin on vuosien aikana kertynyt ja edelleen kertyy, menee raskaus ja imetysaikana suoraan vauvaan. Kosmetiikan kemikaalit imeytyvät ihokontaktista pintaverenkiertoon ja sitä kautta elimistöön. Hiusvärien PPD:stä on löydetty samaa karsinogeeniksi luokiteltua ainetta, jota on esimerkiksi tupakan savussa. Lisäksi niiden sisältämä kemikaalit on yhdistetty kynsilakkojen, meikkien ja lukuisten muiden kosmetiikkatuotteiden sisältämien kemikaalien tavoin lihomiseen, hedelmällisyyden heikkenemiseen ja allergioiden syntyyn. Vaikutus herkässä kehitysvaiheessa olevaan vauvaan on todennäköisesti suurempi kuin äitiin.

No kukin tekee, mitä tahtoo, ja onhan maailmassa aina ollut vaaroja. Syntyyhän tupakoitsijoillekin ihan normaaleja vauvoja, vaikutukset tosin näkyvät usein vasta vuosien päästä, eikä niitä aina osata yhdistää oikeisiin lähteisiin. Ehkä ongelman ydin on, että kun kehoon syynätään uusia aineita, joihin se ei ole satojen vuosituhansien aikana tottunut, niin se saattaa reagoida vähän hassusti. Sillä ei ole ollut aikaa sopeutua näihin aineisiin. Tämä loppu siis omaa pohdintaa 🙂 Mutta tässä syitä, miksi nykyisin vältän kaikkea kosmetiikkaa hammastahnaa lukuunottamatta.

Ekohippi